Eläke - elämän loppupuolella odottava palkinto?

Julkisuudessa viriää säännöllisesti keskustelu suomen eläkejärjestelmästä. Viimeksi asian otti esille Helsingin Sanomien viime perjantain NYT-liite, jossa ihmeteltiin perusduunareita odottavien eläkkeiden pienuutta. Jokin eläkejärjestelmässä tuntuu menevän pahasti pieleen. Suurin mätä ei kuitenkaan ole systeemissä, vaan siinä, mitä ihmiset ymmärtävät eläkkeen tarkoittavan. Tällä hetkellä eläke kun tuntuu olevan palkinto, joka odottaa ahkeraa kansalaista.

Alun perin eläkkeen tarkoitus oli antaa turvaa työkyvyttömyyden tai huoltajien kuoleman varalta. 1900-luvun alussa vain pieni osa pääsikin nauttimaan varsinaisista vanhuuseläkkeistä. Jossain vaiheessa tilanne kuitenkin muuttui. Kun 1900-luvulla keskimääräinen elinikä nousi rajusti, muuttui myös eläkkeen käsite ihmisten mielissä. Enää se ei ollutkaan valtion kustantama tyydyttävän elintason varmistava vakuutus, vaan palkinto, joka odottaisi elämän loppupuolella.

Eläkkeen perustavoite ei ole mielestäni edelleenkään muuttunut. Sen tarkoitus on taata tyydyttävä elintaso sitä tarvitseville ja sen se tekeekin. Siksi katsonkin ihmeissäni keskusteluja, joissa harmitellaan pieniä eläkkeitä ja jopa syyllistetään poliitikkoja, kun duunari ei pääsekään nauttimaan eläkkeellä luksuselämästä. Se nyt yksinkertaisesti ei ole eläkkeen tarkoituskaan.

Myös suomalaisessa eläkejärjestelmässä pitäisi palata juurille ja tehdä rehellisesti selväksi, että eläkkeen tarkoitus on turvata tyydyttävä elintaso, jos ihminen ei muuten pysty hankkimaan elantoaan. Muilta osin jokainen voi rakentaa itse taloudellisen turvajärjestelmänsä siten kuin parhaaksi näkee ja siihen kykenee.

Suomen nykyinen eläkejärjestelmä on muutenkin läpimätä. Suurin ongelma on, että eläkkeitä maksetaan suoraan eläkemaksuista, eikä olemassa olevista rahastoista. Nykyiset eläkeläiset ovat siis nykyisten työntekijöiden elätettävinä. Tämä on tunnetusti vaarallinen yhtälö, kun suuret ikäluokat jäävät lähivuosikymmeninä eläkkeelle. Työtä tekevien olisi elätettävä entistä isompi joukko. Tämä ei ainakaan paranna Suomen houkuttelevuutta työntekijöiden silmissä.

Järkevässä järjestelmässä eläkemaksut rahastoitaisiin sijoitusrahastoihin, jotka hajauttaisivat sijoitukset erilaisiin tuottaviin omaisuusluokkiin, kuten rakennuksiin ja osakkeisiin. Varsinaiset eläkkeet maksettaisiin näistä rahastoista sen mukaan, miten niihin on työuran aikana maksuja maksanut. Tähän suuntaan ollaan onneksi Suomessakin menossa pikku hiljaa, mutta aivan liian myöhään.

Tässä kohtaa voi tosin kysyä, että mihin raskaita eläkejärjestelmiä ylipäänsä tarvitaan? Kuten jo edellä mainitsin, ideaalitilanteessahan jokainen rakentaa itse taloudellisen turvajärjestelmänsä. Kun tuottaviin omaisuusluokkiin sijoittamisen aloittaa jo nuorena, ei pitäisi olla mitään ongelmaa jättäytyä pois työstä, kun ikää on kertynyt tarpeeksi. Ja mikä parasta, kukaan ei tällöin estä pitämästä sapattivapaita jo aiemmin.

Itse inhoan koko eläkekäsitettä ja erityisesti sitä, kun ihmiset ihannoivat eläkkeelle pääsyä. Pahin painajaiseni on joskus joutua eläkkeelle ja olen jo kauan sitten päättänyt, että vapaaehtoisesti en eläkkeelle lähde. Jos työnteko on niin kurjaa, että eläke näyttää ainoalta valolta tunnelin päässä, voi mielestäni pysähtyä pohtimaan hetkeksi, miten kyseiseen tilanteeseen on päätynyt ja miten siitä pääsisi ulos.

Älkää ymmärtäkö väärin. En väitä, että töitä pitäisi painaa hautaan saakka. En itsekään ajatellut tehdä niin ja juuri se on oman sijoitusfilosofiani taustalla. Ensisijaisena tavoitteenani onkin saavuttaa tila, jossa olen taloudellisesti riippumaton. Silloin voin halutessani jäädä lyhyelle tai vähän pidemmällekin sapattivapaalle, jos siltä vain tuntuu ja jossain vaiheessa lopettaa palkkatyön tekemisen vaikka kokonaan. Tähän tavoitteeseen on vielä matkaa, mutta se ei edes haittaa niin pitkään, kun pidän asioista, joita teen. Jos haluan joskus lopettaa työnteon kokonaan, se on merkki siitä, että olen jossain kohtaa päätynyt väärälle uralle.

Kommentit